Palasin Suomeen Ugandasta viikko sitten. Kiinnostuneille kerron tässä nyt vaikutelmia ja mielenkiintoisia pointteja. Olen myös lisännyt kuvia ja videoita reissusta. Videot ovat pääosin hyvin lyhyitä, mutta informatiivisia. Suuren suuri kiitos kaikille, jotka mahdollistivat reissun! Matka oli todella hyvä, kiva ja hyödyllinen.
Mitä oltiin tekemässä?
Rakensimme Mityanan (50 000 asukasta) maaseudulla kolmea luokkaa lisää kyläkouluun. Perustukset ja seinät oli tehty jo kolme vuotta aiemmin.
Työtä oli tekemässä ugandalaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia korkeakouluopiskelijoita. Työtä johtivat paikalliset raksamiehet. Kylän nuoria miehiä oli myös auttamassa.
Suomen ryhmä oli rakennustyömaalla kahdeksan päivää. Ruotsalaiset puolestaan tulivat paikalle rakentamaan jo viikon aiemmin. Loput neljä päivää tutustuttiin pääkaupunkiin ja käytiin Murchisonin putousten kansallispuistossa. Kävimme mm. parlamentissa edustajan kutsumana.
Aloite projektiin oli ymmärtääkseni paikallinen. Isäntäperheemme isäntä koordinoi projektin paikallisesti. IYC puolestaan järjesti nuoret rakentamaan ja järjesti meille ohjelman rakentamisen jälkeen. Suomalaiset ja ruotsalaiset keräsivät varat, joilla koulu voitiin rakentaa.
Tässä huomioita Ugandasta, jotka enemmän tai vähemmän olivat itselleni uusia tai mielenkiintoisia:
-Ainoastaan liikennekulttuuri pelotti. Vältimme tietenkin turhia riskejä. Turvallisuutta toi tietysti sekin, että olimme käytännössä koko ajan ugandalaisten opiskelijoiden seurassa. Mutta tuskin muutenkaan olisi juuri pelottanut. Virtahepo kansallispuistossa teltan ulkopuolella käyskentelemässä kuumotteli ajatuksissa myös.
-Kulttuurishokkia ei juuri tullut. Asiaan vaikuttivat varmaan se, että olimme alusta asti ugandalaisten seurassa, emmekä joutuneet koko ajan selviämään omillamme ja se, että Afrikka on saanut eurooppalaisia vaikutteita, jolloin esimerkiksi kommunikaation suurimmat haasteet eivät liittyneet tapakoodiin vaan englannin erilaiseen ääntämiseen.
-Ihmiset pukeutuivat yllättävän länsimaalaisesti. T-paita ja farkut olivat peruskamaa miehillä.
-Ugandalaiset olivat hyvin, hyvin ystävällisiä ja vieraanvaraisia.
Isäntäperhe antoi koko talonsa käyttöömme ja reilu kymmenhenkinen perhe majoittui ulkorakennuksiin. Raksamiehistä useimmat tekivät työtään hymy huulilla.
-Uganda on väestöltään maailman nuorin valtio. Yli puolet ugandalaisista on alle 18 -vuotiaita. Kaduilla ihmiset olivat siis hyvin nuoria. Maan työttömyysprosentti on 80. Toisaalta luku koskee 18 vuotta täyttäneitä.
-Ugandassa kulutetaan eniten alkoholia maailmassa.
-Uganda on kaunis ja vihreä maa. Lämpötila ei ole useinkaan liian kuuma, vaan paratiisimainen.
-Pääkaupungin paikallisliikenne, kuten liikenne enimmäkseen muutenkin, hoituu matatuilla, joka on useimmiten Toyota Hiace tai boda bodilla, eli moottoripyörillä, johon voidaan laittaa kyytiin vaikka koko perhe. Vaikutti siltä, että kaikki maailman vanhat Hiacet on Ugandassa.
-Poliisi kantoi kaikkialla rynnäkkökivääriä. Kuulemma ei niinkään ampuakseen ihmisiä kohti, vaan pelotellakseen esimerkiksi mellakoissa tai käyttääkseen kumiluoteja. Paikalliset voivat myös olla äärimmäisen kovakouraisia rosvoja kohtaan. Niinpä poliisi rynkyn kanssa ajoissa paikalla saatta pelastaa rosvon hengen. Taloamme maaseudeulla vartioi öisin kaksi poliisia nuotion ääressä, sillä olihan meillä noin 15 hengellä yhteenlaskettuna aika paljon omaisuutta mukana ja kaikki kylässä tietenkin tiesivät olostamme.
-Uskonto on kaikkialla. Taksien, bussien ja matatujen ikkunoissa luki yleisesti tekstejä kuten ”Trust Jesus”, ”God Is Love” tai ”Islam Is Answer”. Positiivinen uskonnonvapaus näyttäytyy maassa kaikkialla. Kauppojen nimien yhteydessä saattoi lukea ”God Cares” tai ”God’s Grace Supermarket”. ”Supermarket” saattoi muuten tarkoittaa K-markettia pienempää myymälää.
-Tajusin, että Suomessa kahvin juonti yhdessä on todella vahva instituutio. Ugandassa ei. Siellä ei kokoonnuta kahviloihin kavereiden kanssa tai keitetä vieraalle kotona. Kun kysyin millaista kahvia maassa yleensä juodaan ja miten sitä valmistetaan, sain vastauksen, että ”tarvitaan kuumaa vettä ja jauhetta, jota sekoitetaan veteen”. Maa tuottaa paljon kahvia, mutta ilmeisesti kahvi on aika kallis juoma.
-Melkein kaikkialla kuuli lasten sanovan m’zungu, mikä tarkoittaa valkoista ihmistä. Opimme pian mitä on paikallisella kielellä musta (ei rasist.) ja kun vastasimme lapsille sitten tällä sanalla, lapset nauroivat. Lapset saattoivat tulla koskemaan vaaleaa ihoa. Varsinkaan maalla monet eivät koskaan olleet nähneet eurooppalaisia. Lasten käytös seurassamme oli tavattoman ystävällistä ja iloista, mikä aluksi oli hauskaakin, mutta puolijumalana kohtelu oli toisaalta erittäin kummallista, asiaa ajatellen vaivaannuttavaa ja sai mietteliääksi
-Pidimme varvassandaalejamme talossa terassilla. Yhtäkkiä omat olivatkin kadonneet. Afrikkalainen jakamisen periaate yllätti. Kengät eivät koskaan hävinneet pitkäksi aikaa tai lopullisesti, mutta joku saattoi lainata niitä. Osalle meistä kysymättä lainaamisessa oli pureskeltavaa.
-Kaupoissa, lääkäriasemilla ja muissa vastaavissa oli melkeinpä kaikkialla sinisen sävyinen led- valaistus. Siis sellainen, kuin Kampin Lidlissä, mutta pahempi. Lämmin sävy tekisi kaikesta miellyttävämmän näköistä.
-Kauppojen kirjahyllyissä johtajuus- ja menestyskirjallisuus oli täysin yliedustettuna.
-Kävelin paljain jaloin pihalla, kun se oli mahdollista. Joku ugandalaisista kysyi, että miksi? Silloin kävellään, kun voidaan.
Samoin joku kysyi, miksi länsimaalaiset pitävät shortseja? No kun on kuuma. ”Aaaa, ai siksi!”
Kuvasin vielä sanallisesti kaksi kohtausta matkalta kiinnostuneille. Ehkä ne voivat välittää jotakin, mitä kuvat ja videot eivät voi.
Kohtaus 1:
Kello on 16:15. Hiki ja kuuma. Tuntuu, että päivän voimat on puristettu taas työmaalle. Aurinko on paistanut monta tuntia töitä tehdessä. Ei kuitenkaan liikaa, sillä hellehattu ja pitkähihainen paita suojaavat palamiselta. Aikanaan kotiin tullessa rusketusrajoja tulee olemaan vähemmän, kuin jos olisin jäänyt Suomeen. Pelkkää lämpöä enemmän jaksamista koettelee kostea ilmanala, mutta ei sekään aivan liikaa. Ennemmin se on eksoottista. Päivän työt on lopetettu neljän aikaan. Olemme heitelleet jonossa tiiliä sinne, missä niitä on tarvittu. Minä olen heitellyt niitä myös muutaman metrin korkeuteen muurareille. Olemme jälleen tänään valmistaneet paljon betonia ja laastia yksinkertaisesti ainesosat lapioilla ja kuokilla sekoittaen. Aineksia sekä valmista massaa on kärrätty kymmeniä kottikärryllisiä. Sementtipölyä löytyy vaatteista. Työ on yksinkertaista, mutta vaatii paljon tekijöitä. Nyt, siis kello 16:15, kylmä suihku on paikallaan. Kylmä se on aamuisinkin. Nyt veden alle astuessa ja sieltä pois tullessa tuntuu, kuin päivä alkaisi uudestaan. Olo on yhtäkkiä sekä virkeä, että väsynyt. Ja erittäin tyytyväinen. On hienoa nähdä työn tulos, motivoituneet työntekijät sekä erittäin kiitolliset kyläläiset. On aika päiväkahville. Se tarkoittaa pikakahvia tai teetä.
Kohtaus 2:
Olemme ajaneet aiemmin päivällä Kampalasta Murchisonin putousten kansallispuistoon. Patikoimme katsomaan mahtavia putouksia ja sen jälkeen lautta Niilillä kuljetti meitä ehkä puolitoista tuntia. Näimme krokotiileja, virtahepoja ynnä muita luontodokumenttieliöitä. Yöksi olemme leiriytyneet leirintäalueelle. Siellä on nyt tullut pimeää ja myöhä. Istumme Petrin kanssa ravintolakatoksessa. Ehdimme ostaa kivennäisvettä ja Fantaa ennen kuin myyntitiski sulkeutuu. Paikassa on melkeinpä vain länsimaisia turisteja vieraana. Ei huvita mennä vielä nukkumaan, sillä teltta on kuin sauna. Toisaalta ravintolakatoksessakin kuumottelee avaraa luontoa seuratessa. Päidemme yläpuolella roikkuu neljässä – viidessä metrissä kaksi lepakkoa, jotka tekevät tuon tuostakin lyhyitä lentohyökkäyksiä hyönteisiä saalistellen. Välillä lepakko kiitää kasvojen edestä epämiellyttävän läheltä. Tulee väistämättä väistämisrefleksi. Hämärässä on vaikeampaa arvioida etäisyyksiä. Onneksi kai lepakko osaa kaikuluodata maastonsa. Puolen nyrkin kokoinen koppakuoriainen suristelee vähän väliä lentoon, mutta joka kerta se lentää kuin humalassa ja törmää johonkin. Välillä kuoriainen putoaa selälleen, eikä meinaa päästä ylös. Ja välillä sekin lentää epämiellyttävän läheltä. Taas tekee mieli väistää.
Pimeästä pusikosta telttojen läheltä kuuluu röhkintää. Villisiat ovat liikkeellä. Telttoihin kiellettiin jättämästä mitään syötävää niiden takia.
Eniten kuumottaa kuitenkin kahdenkymmenen metrin päästä kuuluva pusikon rahina ja välillä kuuluva pärskintä, tai ehkä pitäisi sanoa korskunta. Pusikossa on nyt ilmeisesti virtahepo, josta leirintäalueen työntekijä oli puhunut, ja jonka yksi ruotsalaisista ehti jo nähdä. Eläin vaeltaa öisin Niilin vedestä tänne ylemmäs laiduntamaan. Muistelemme, että virtahepo on Afrikan vaarallisimpia eläimiä ja sitä ei kannata suututtaa. Pakoon ei ehdi juosta, eläin on nopeampi. Ainoa ratkaisu on joko kiivetä jonnekin, tai sitten koittaa tehdä teräviä käännöksiä, joissa painava eläin on huono. Tilannetta fiilistellen tuudittaudumme sillä, että virtahevon vierailu on melkein jokaöistä, ja vaikka joskus jotain onkin kuulemma sattunut, niin me emme aio olla tilaston epäonniset. Emme siis sohi eläintä kohti lampuilla.
Noin yhden aikaan yöllä toteamme, että teltta lienee juuri ja juuri nukuttava. Tulossa on neljän tunnin unet, aamun kylmä suihku, joka tuntuu taivaalliselta neljän tunnin saunan jälkeen, ja safari.
No Comments